Vauvat ovat aina olleet vähän pelottavia. Ne ovat niin pikkaraisia, avuttomia, arvaamattomia ja vaikeasti ymmärrettäviä, etten tajua miten niistä voi ottaa selvän. Monet äidit ovat kertoneet tunnistavansa jo vauvan itkuäänestä mikä hänellä on hätänä. Oman lapsen itkut kuulemma oppii tuntemaan. Paskan marjat sanon minä. Nappula ainakin huusi ihan vain tasan yhdellä äänellä: kovaa!
Ensimmäisten kuukausien ajan minun oli vain kokeiltava millä Nappula rauhoittuisi; ruoalla, unella, seuralla, kuivalla vaipalla vai ei millään? Onneksi Nappula ei ollut loppujen lopuksi kovin hanakka huutamaan.
Itse en siis pääse kehumaan että oma lapsi olisi vauvana ollut sen ymmärrettävämpi kuin muidenkaan vauvat. En osaa tulkita vauvoja eikä synnyttäminen tehnyt minusta aikaisempaa kyvykkäämpää vauvatulkkaajaa. Onneksi se varsinainen pikkuvauva-aika on lyhyt, sillä koin sen melkoisen haasteellisena. Isompana Nappulaa on jo helpompi ymmärtää. Jos Nappula roikkuu syöttötuolin jalassa ja huutaa, hänellä on nälkä. Jos Nappula kiskoo minua peukalosta ja huutaa, hän kaipaa leikkikaveria. Jos Nappula roikkuu pinnäsängyn pinnoissa ja huutaa, hän haluaa nukkumaan. Erittäin selkeää viestintää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti