Ajattelin 37 ensimmäistä elinvuottani etten välttämättä tarvitse omia lapsia ollakseni onnellinen. Vertasin lapsia usein kissoihin - ne olivat mielestäni ihan kivoja ja söpöjä, mutta minun oli vaikea kuvitella itseäni kissan tai lapsen omistajana. Jos oveni taakse olisi ilmestynyt korissa kissanpentu, olisin kyllä pitänyt sen.
Lapset eivät myöskään olleet minulle koskaan itsestäänselvyys. Jostain syystä ajattelin aina, etten välttämättä saisi lapsia vaikka ryhtyisin niitä haluamaankin. En tiedä mistä tuo aavistus mahdollisesta lapsettomuudesta johtui, mutta se saattoi vaikuttaa siihen etten halunnut alkaa haluamaan lasta. Pelkäsin, että pettyisin.
Ja niinhän minä sitten petyinkin. Kaksi kertaa. Sain keskenmenot keväällä 2011 ja 2012. Keväällä 2011 kuvittelin kaiken olevan sattumaa ja huonoa tuuria. Ensimmäinen keskenmenoni oli ns. keskeytynyt keskenmeno, joka selvisi vasta ensimmäisessä ultrassa. Alkio oli kuollut jo viikkoja aikaisemmin. Toisen raskauden kohdalla ainoa toiveeni oli, että jos se menisi kesken se menisi kesken niin, että tajuaisin sen itse. Tämä ainoa pieni toive jäi toteutumatta kun toinen keskenmeno oli identtinen ensimmäisen kanssa.
Keskenmenossa ei menetä alkiota tai lasta. Keskenmenossa menettää koko loppuelämän. Minä menetin loppuelämäni kaksi kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti