Nappularumbaa!

Minusta tuli itä-helsinkiläinen kotiäiti. Se ei tapahtunut yllättäen eikä sattumalta. Vahingotkin sattuvat valitettavasti muille kuin minulle. Minulle äidiksi tuleminen oli vuosien prosessi, eikä se ollut mikään helppo juttu. Nyt elän kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, vaikka se ei aina ihan siltä tunnukaan.

Pieni herra Nappula on kolmas raskauteni ja ainoa lapseni. Luulen olevani nainen jolla on keskenmenotaipumus, vaikka mitään virallista diagnoosia minulla ei laktoosi-intoleranssin lisäksi ole. Keskenmenoista ja moninaisista kärsimyksistä huolimatta minulla on kuitenkin ihana pieni poika.

Nappula syntyi maaliskuussa 2013. Synnyttäminen on kamalaa, mutta sen lopputulos oli mahtava. Nappula on ollut aivan ensihetkistään lähtien pieni, pullea, päättäväinen ja iloinen poika. Nappula on myös käsittämättömän vilkas. Katselen kadehtien lapsia, jotka istuvat tyytyväisinä vanhempiensa sylissä. Kyllä Nappulakin viihtyy sylissäni jos heittelen häntä ilmaan tai varsahypin. Katselen myös kadehtien lapsia, jotka istuvat tyytyväisinä rattaissa. Nappulakin suostuu istumaan rattaissa jos juoksen moottoritien laitaa ruuhka-aikana. Nappula rakastaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minä en.

Aikoinani minulla oli opettaja, joka myöhästyi systemaattisesti aamutunneilta ja syytti siitä pieniä lapsiaan. Hän kertoi, että lapsiperheen aamurumba aiheutti hänen myöhästymiset. Itse en siedä myöhästelyä ja kritisoin, että rumban voisi vaihtaa johonkin vähän vauhdikkaampaan tanssilajiin. Kenties aamutoimet hoituisi ripeämmin quick-stepin tahdissa! Nyt kompuroin omassa nokkeluudessani; ei sen väliä missä tahtilajissa Nappula rokkaa, minun aamut ovat tahmeaa rumbaa. En ole tokeentunut vauva-ajan kroonisesta väsymyksestä ja aamut ovat erityisen vaikeita. Tarvitsen heräämiseen puoli tuntia aikaa ja puolitoista litraa pepsi maxia. Nappularumbaa!