Ammattitauti

Nappula oli ollut todella kiltti, jos se mitataan joulupukin tuomien lahjojen määrässä. Jouluaattona Nappulan lelumäärä triplaantui ja kaveri meni uusista leluista sekaisin.

Joulupukki toi mm. sähköjunanradan, joka koottiin kiireellä heti paketista paljastuttuaan melko lähelle parvekkeen ovea. Ja sitten junanradan ääressä istuttiin ja ihmeteltiin. Ihmeteltäessä junanrataa sai issiakseni vetoa enkä päässyt joulupäivänä kävelemään. Olin saanut sähköjunanrataissiaksen. Onneksi vaiva parani kotikonstein lämmöllä, venyttelyllä ja levolla.

Toinen yleinen vaivani viime kuukausina on ollut, ei suinkaan tenniskyynärpää tai hiirikäsi vaan, pikkuautoselkä. Pikkuautoselän saa kun leikkii yli nelikymppisenä keskimäärin kuusi tuntia päivässä pikkuautoilla. Sehän on käytännössä lattialla könyämistä, makailemista ja konttaamista. Pikkuautoilusta on ergonomia todella kaukana - pitäisikö minun olla yhteydessä työsuojeluvaltuutettuun epäinhimillisistä työskentelyolosuhteista?

Leikki on lapsen työtä eikä sitä aikuisen kroppa tunnu kestävänkään. Aikuisiällä pulkkamäkikin lähinnä sattuu. Laskepa pulkalla pieneen nyppylään niin voit kuulla miten välilevysi rusahtelevat! Ennen Nappulaa meillä oli tapana Iso Aa:n kanssa käydä kerran vuodessa pulkkamäessä. Kerran laskimme kunnon hyppyristä - se jäi viimeiseksi pulkkamäekseni toistaiseksi. Se sattui ihan helvetisti ja olin vakuuttunut että olin murtanut selkäni.

Pulkkamäkeen meillä ei näillä näkymin mitään paineita olekaan. Lunta tuli jouluaaton aattona reilusti ja sen jälkeen ulkoilu on ollut Nappulalle enimmäkseen vastenmielistä. Olen kateellisena katsellut vanhempia, joiden iloiset lapset hihkuvat riemusta pulkkamäessä ja muissa lumileikeissä. Itse raahaan karjuvaa Nappulaa perässäni ja yritän keksiä mitä muuta hän voisi ulkona tehdä kuin huutaa hangessa. Näen jo verkkokalvoillani kauhukuvia siitä, miten Nappulasta tulee sisäpoika joka haluaa vain pelata tietokonepelejä ja katsella telkkaria...

Toivottavasti Nappula tottuu lumeen. Näillä leveysasteilla lunta väistämättä silloin tällöin sataa. Paljon olen Nappulan vuoksi valmis tekemään, mutta meneekö lomaosakkeen hankkiminen Aurinkorannikolta kuitenkin jo vähän liian pitkälle?

Ukko käy laihaksi vesisateessa.

Joulutrauma

Minulla on joulutrauma. Trauma juontaa juurensa peruskoululaitoksesta, jota en osaa enää juurikaan arvostaa. Minun on ehdottomasti muutettava asennettani ennen kuin Nappula menee kouluun - onneksi Nappulan koulun alkuun on vielä muutama vuosi aikaa. Vaikka traumatisoiduin jo pitkälti yli 30 vuotta sitten, muisto palaa elävänä mieleen juuri nyt, kun syyslukukausi kouluissa huipentuu tunnelmallisiin kuusijuhliin. Melkeinpä kuulen liikuntahallin lattian narinan, kun kuljen sitä pitkin märissä talvilenkkareissa...


Ala-asteella luokkamme esitti useampana vuotena joulujuhlassa jouluevankeliumin. Miksi aina meidän luokka, olen ihmetellyt jälkeen päin? Ehkä syyllinen ohjelmanumeron valintaan oli melko vakavasti uskovainen opettajamme, josta itseasiassa pidin paljon. Näin jälkikäteen olen vasta uskaltanut kyseenalaistaa hänen toimintatapojaan. Vanhoina hyvinä aikoina opettajat olivat aina oikeassa.


Joulukuvaelmassa Marian rooli meni vuorovuosin kahdelle luokan söpöimmälle ja pienikokoisimmalle tytölle. Muistan kun opettaja ohjasi heitä katsomaan kaihoisasti korkeuksiin siinä kohtaa, kun Maria kätkee kaikki sanat sydämeensä.


Marian rinnalla oli luonnollisesti Joosef. Joosef oli aina luokan suosituin poika. Joosefeissa vaihtelua oli muistini mukaan enemmän kuin Marioissa, mutta aina ne Joosef-pojat olivat ihania. Olin tosi kateellinen Marioille. Joosefin piti pitää kättään omistajan elkein Marian olkapäällä, miten janosinkaan tuota Joosefin kosketusta. Lisäksi Marioita kiusattiin siitä, että heillä oli muka yhteinen lapsi Joosef-pojan kanssa ja Mariat olivat tietenkin kiusaamisesta aivan otettuja. En luonnollisesti osallistunut kiusaamiseen, koska en kateudeltani kyennyt.


Luokan pitkähiuksiset tytöt saivat olla enkeleitä. Heidät puettiin valkoisiin kaapuihin ja hiuksiin kiedottiin hopeista joulukuusen koristeköynnöstä. Enkelit kantoivat kynttilöitä ja näyttivät ihanilta. Jopa se varsin raamikas takapenkin blondi sulloitui enkelikaapuun ja kapusi eteeristä ilmettä tavoitellen estradille.


Mutta mitä tapahtui minulle? Minä en ollut söpö, en pitkähiuksinen enkä erityisen suosittu. Ei minua sentään aasiksi puettu vaan pääsin muiden poikien kanssa paimeneksi. Sauva käteen, isoveljen saunatakki päälle ja lavalle. Vittu miten noloa! Omaa aamutakkia en voinut käyttää, koska se oli vaaleanpunainen ja epäpaimenmainen. Muistan miten yläluokkien pojat nauroivat ja osoittelivat minua. Marian roolista en edes unelmoinut, mutta mielestäni olisin ihan hyvin kelvannut enkeliksi. Olisin voinut olla vaikka vähän langennut enkeli tai edes joku siipirikko tai kiharansa käräyttänyt.


Toivottavasti opettajat ovat tänä päivänä edes vähän fiksumpia!

Kuvitus: Iso Aa ja Nappula

Nappula viettää ravintolapäivää

Nappula on kova poika syömään. Ruoka maistuu, mutta herra kyllä nirsoilee aikalailla. Nappulalle kelpaisi vain herkut kuten porkkanaletut, kalakeitto, leipä, banaanit ja melonit jne. Nappula söisi vain hyvää, mikä on toki omalla kohdallanikin valitettava totuus. Monipuolinen ruokavalio vaatii aikalailla ponnisteluja meillä molemmilla.

Nappula suhtautuu todella varauksellisesti kaikkiin uusiin ruokalajeihin. Se on ilmeisesti lapsille hyvin tyypillistä. Jos lautaselle on ilmestynyt uutuustuotteena paprikaa, sitä ensimmäisillä kerroilla vain katsotaan vähän pidempään. Muutaman päivän jälkeen sitä kenties tökätään, jossain kohdin uskaltaudutaan nuuhkaisemaan tai jopa vähän nuolaisemaan. Suuhun asti paprika ei mene vieläkään, vaikka harjoituskertoja on takana jo kymmeniä. Useinmiten paprikan kohtalo on lentää olan yli lattialle. Nappula ei ainakaan toistaiseksi ole innostunut paprikasta eikä oikein muistakaan "rehuista".

Ja varsinainen luolamiehen alku Nappula tuntuu olevan, sillä reaktio oli hyvin erilainen kun hänelle tarjoiltiin ensimmäisen kerran makkaraa. Lenkin pätkään tartuttiin napakasti ja se vietiin nopealla liikkeellä suoraan suuhun nuuhkimatta, tökkimättä tai nuolematta. Miksi makkaraa ei tarvitse tutkia ja pyöritellä hyppysissä ennen syömistä? Mikä alkuihmisen vaisto kertoi Nappulalle että makkara on hyvää? Ja mikä vaisto sanoo Nappulalle sen, että nakki on ihan sama kuin makkara, mutta ohuempi?

Jos Nappulalle yrittää tarjoilla jotain ei niin mieluista mutta ei varsinaista inhokkiakaan, niin hän alkaa vaatia parempaa. Nappula tekee tilauksen. Hän huutaa PÄÄPÄÄPÄÄ ja osoittaa tarmokkaasti leipälaatikon suuntaan. Välipalalla hän haluaa TÄTÄTÄTÄ ja viittoo kohti banaaniterttua. Yritykseni tarjoilla Nappulalle sitä, mitä olin suunnitellut, päätyvät viskotuksi olan yli. Perkele mikä epeli! Minä juoksen keittiön ja ruokapöydän väliä ja yritän pitää Nappulan sen verran yhteistyökykyisenä, että hän suostuisi syömään edes jotakin...

Jos Nappulalle yrittää tarjota jotain, mistä hän ei todellakaan innostu, hän ei suostu tulemaan enää lainkaan pöytään. Puuroa Nappula söi aluksi hyvin, sittemmin nihkeästi ja nykyään hän on totaalikieltäytyjä. Puurolautanen pöydässä tarkoittaa sitä, että Nappula käy kurkkaamassa ja säntää mielensä pahoittaneena pois. Lopetimme puurokidutuksen muutama viikko sitten. Olin myös kyllästynyt keittämään puuroa suoraan biojäteastiaan, sillä sitä tuskin kannatti enää käyttää lautasen kautta.

Nappulan nokkeluutta kyllä ihmettelen; miten hitossa joku pystyy tekemään tuollaisia ruokatilauksia osaamatta puhua lainkaan?



Lautasellinen terveellistä ja ravitsevaa kaurapuuroa.

Puhuuks joku vauvaa?

Vauvat ovat aina olleet vähän pelottavia. Ne ovat niin pikkaraisia, avuttomia, arvaamattomia ja vaikeasti ymmärrettäviä, etten tajua miten niistä voi ottaa selvän. Monet äidit ovat kertoneet tunnistavansa jo vauvan itkuäänestä mikä hänellä on hätänä. Oman lapsen itkut kuulemma oppii tuntemaan. Paskan marjat sanon minä. Nappula ainakin huusi ihan vain tasan yhdellä äänellä: kovaa!

Ensimmäisten kuukausien ajan minun oli vain kokeiltava millä Nappula rauhoittuisi; ruoalla, unella, seuralla, kuivalla vaipalla vai ei millään? Onneksi Nappula ei ollut loppujen lopuksi kovin hanakka huutamaan.

Itse en siis pääse kehumaan että oma lapsi olisi vauvana ollut sen ymmärrettävämpi kuin muidenkaan vauvat. En osaa tulkita vauvoja eikä synnyttäminen tehnyt minusta aikaisempaa kyvykkäämpää vauvatulkkaajaa. Onneksi se varsinainen pikkuvauva-aika on lyhyt, sillä koin sen melkoisen haasteellisena. Isompana Nappulaa on jo helpompi ymmärtää. Jos Nappula roikkuu syöttötuolin jalassa ja huutaa, hänellä on nälkä. Jos Nappula kiskoo minua peukalosta ja huutaa, hän kaipaa leikkikaveria. Jos Nappula roikkuu pinnäsängyn pinnoissa ja huutaa, hän haluaa nukkumaan. Erittäin selkeää viestintää!

KATEUS!

Iso Aa käy joka arkipäivä ravintolassa syömässä. Itse hän väittää syövänsä työpaikkaruokalassa, mutta mielestäni paikkaa, jossa ammatti-ihmiset tekevät sinulle ruokaa maksua vastaan, voidaan kutsua ravintolaksi. Lisäksi Iso Aa on kertonut, ettei kyseisen paikan ruoka olisi järin kummoista. Liekö tuokin väite vain pieni lohdutus pohjattomaan katkeruuteeni...

Olen siis todellakin äärimmäisen kateellinen siitä, että Iso Aa syö päivittäin aikuisten seurassa ravintolaruokaa. Lisäksi hän saa matkustaa joka päivä metrossa kolme varttia omassa rauhassa. Hänen ei tarvitse jännittää millaisen kohtauksen Nappula julkisessa kulkuneuvossa järjestää kanssamatkustajien iloksi. Ja kaiken lisäksi Iso Aa istuu kaiket päivät tietokoneella; miten helppoa hänen elämä onkaan ja siitä vielä maksetaan!

Olemme joskus keskustelleet aivan vakavissamme siitä, kummalla on helpompaa. Sanotaanko näin, että meillä on hienoista näkemyseroa asiasta, vaikka lopputuloksena onkin ollut konsensus...

Eräällä viikolla Iso Aa kävi työpaikkaruokalan lisäksi kolme kertaa ulkona syömässä. Todellakin; KOLME KERTAA! Sen jälkeen hän toivoi, että söisimme viikonloppuna kotona, KOSKA OLI KYLLÄSTYNYT RAVINTOLARUOKAAN!!! Kysyikö kukaan minulta ja Nappulalta maistuisiko meille pitsa?

No, tästä suivaantuneina lähdimme Nappulan kanssa ravintolaan lounaalle ihan kahdestaan. Nappula söi tomaattipastaa - VÄÄRÄ VALINTA! Pastakulho oli toisinaan Nappulan sylissä väärin päin ja Nappula oli kuorrutettu tomaattikastikkeella päästä varpaisiin. Yritin toisella kädellä kesyttää Nappulan lautasta pysymään aloillaan ja toisella kädellä tungin omaa ruokaa suuhuni. Juoman join lähtiessä takki päällä seisaaltaan.

Meillä oli oikein vauhdikas lounashetki ja ruoka oli hyvää. Jatkossa syömme lounaan kuitenkin todella mielellämme kotona.





Hyvää ja terveellistä kotiruokaa :)

1. ADVENTTI

Tänään on ensimmäinen adventti. Se tarkoittaa perinteisesti sitä, että joulun odotus voi alkaa ja joulukoristeet saa viritellä esille. Marketeissahan joulukrääsä on ollut esillä jo lokakuusta, mutta siellä liene jotkut omat säännöt. En voi väittää olevani jouluihminen. Tekisi mieli kirjoittaa että vihaan joulua, mutta ei sekään pidä paikkansa. Joulu ei herätä minussa suuria tunteita.

Suhtaudun jouluun kuten kaikkiin muihinkin juhlapyhiin. Uusivuosi, pääsiäinen, vappu, juhannus, mitä näitä nyt onkaan. Juhannuksena voi olla mökillä, saunoa, polttaa kokkoa ja hillua tai sitten ei. Juhannus menee yhtä hyvin myös kaupungissa ilman mitään perinteisiä menoja. Samoin joulua voi viettämällä viettää tai sitten jättää viettämättä, jos siltä tuntuu.

Tai se mahdollisuus minulla oli. Nyt ei kai enää voi skipata joulua...

Viime jouluna Nappula oli yhdeksän kuukautta vanha eikä hän juurikaan kiinnittänyt huomioita jouluun. En usko että hänelle jäi traumaa siitä, jos joulu 2013 oli vaatimaton niin ruokien kuin koristeluidenkin suhteen. Mutta toista on tänä vuonna! Joka kerta kun piipahdamme paikalliseen markettiin, Nappula huomaa katossa roikkuvat mainosplakaatit, joissa on joulupukin kuvia - niitä pitää ihmetellä. Kun lähileikkipuistoon oli ilmestynyt muutama päivä sitten joulukuusi, Nappula oli lumoutunut. Nappula osoittaa merkkejä olevansa jouluihminen. Ovatko kaikki lapset jouluihmisiä?

Luulen myös että tänä jouluna, vuoden vanhempana, Nappulalle jää jo asioista pitkäkestoisia muistijälkiä. Jos siis skippaamme joulun, Nappula saattaa traumatisoitua. Ja tämä tarkoittaa tietysti sitä, että minun on järjestettävä meille joulu. Mitenköhän helvetissä se tehdään?

Äiti järkkää joulun - osa I

Vaunuttelu

Vaunuttelu on jälleen yksi termi, joka kuuluu ehdottomasti äidillä puhumisen alkeisiin. Jo neuvolassa patistellaan pienten vauvojen äitejä vaunuttelemaan, jolloin lapsi nukkuu hyvin ulkona, äiti saa liikuntaa ja molemmat saavat raitista ilmaa. Olen ymmärtänyt, että vaunuttelu tarkoittaa liikkumista jalan lastenvaunuja edellä työntäen.

En ole Kielikellon ystävä ja kielioppi oli koulussakin kompastuskiveni kaikilla kielillä. Auttakaa; mikä tässä on logiikkana? Vaunu - vaunuttelu, auto - autottelu, polkupyörä - polkupyörättely, kutite - kutittelu...

Sanomattakin on selvää etten minä ole ikinä vaunutellut, jo ihan periaatteesta. Vaunuttelu on niitä perustavan laatuisen ärsyttäviä ja omituisia äiti-sanoja kuten masuasukki, unikävely, pikkukakkonen ja sormiruokailu.

Unikävely on kai sitä, että lapsi nukkuu rattaissa tai vaunuissa ja työntäjä kävelee. Minulla ja Nappulalla se saattoi joskus toimia jopa toisinpäin. Unikävely eroaa vaunuttelusta ilmeisesti siinä, että vaunuttelussa lapsen ei välttämättä tarvitse nukkua. Meillä unikävely riistäytyi usein vaunutteluksi ja jopa huutokävelyksi.

Kun jotkut äidit valittelevat sitä, että pikkukakkonen antaa odottaa tuloaan, niin ensimmäiseksi tulisi mieleen tarjota vinkkiä ulostuslääkkeestä tai Ylen lastenohjelmien toimituksen puhelinnumeroa. Pikkukakkonen saattaa tarkoittaa  myös toista lasta, mikäli olen asiayhteydet oikein onnistunut tulkitsemaan. Sormiruokailussa kuvittelin, että einekset pitäisi pilkkoa pitkulaisiksi, sormen mallisiksi paloiksi. Nappula ainakin syö edelleen mieluiten sormin vaikka en erityisemmin ole koskaan häntä sormiruokkinut.

Miksi tämä on tehty niin vaikeaksi. Eikö voitaisi vaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Kotiäiti - look!

Jälleen kerran "narahdan" ajatuksistani ennen Nappulaa... Ihmettelin silloin, miksi kotiäidit näyttivät niin räjähtäneiltä! En todellakaan ole ollut koskaan mikään tyyliniekka itsekään, mutta ajattelin, että voisivathan kotiäiditkin vähän katsoa minkä näköisinä poistuvat kotoaan...

Huonosti nukutun yön jälkeen näytän siltä kuin joku olisi räjäyttänyt napalmia tyynyni alla. Hyvin nukuttu yö ei tee minusta toisen näköistä. Tässä iässä tyynyn painaumatkin lähtevät poskesta vasta iltapäivän tunteina. Pelkään kompastuvani silmäpusseihini.

Hiukseni ovat aina olleet sitä laatua, että kampa ei niihin tehoa. Joskus ne ovat herätessä hyvin mutta useinmiten eivät. Onnekseni hiukseni ovat myös niin kuivat, etteivät ne rasvoitu käytännössä lainkaan. Olen huomannut, että se on kotiäidille todella edullinen ominaisuus!

En ole koskaan ollut mikään varsinainen kaunotar eikä esimerkiksi vanheneminen sen vuoksi pelota - minulla ei ole mitään menetettävää! Toisaalta olen yllättänyt itseni usein viime päivinä miettimässä sitä, voisiko tälle olemukselleni tehdä jotakin. Onko minusta tullut turhamainen!!!

Aamut Nappulan kanssa ovat vauhdikkaita, Nappula määrää sekä tahdin että suunnan. Minulla ei todellakaan ole aikaa sukia itseäni ihmisen näköiseksi. Joskus olen ulos päästyäni itsekin yllättynyt siitä, mitä tuli vetäistyä päälle lähtiessä. Että näin; tältä kotiäidit todellakin joskus näyttävät!

Kotisukat kalsareiden päälle nykäistynä.

37 ensimmäistä vuotta

Ajattelin 37 ensimmäistä elinvuottani etten välttämättä tarvitse omia lapsia ollakseni onnellinen. Vertasin lapsia usein kissoihin - ne olivat mielestäni ihan kivoja ja söpöjä, mutta minun oli vaikea kuvitella itseäni kissan tai lapsen omistajana. Jos oveni taakse olisi ilmestynyt korissa kissanpentu, olisin kyllä pitänyt sen.

Lapset eivät myöskään olleet minulle koskaan itsestäänselvyys. Jostain syystä ajattelin aina, etten välttämättä saisi lapsia vaikka ryhtyisin niitä haluamaankin. En tiedä mistä tuo aavistus mahdollisesta lapsettomuudesta johtui, mutta se saattoi vaikuttaa siihen etten halunnut alkaa haluamaan lasta. Pelkäsin, että pettyisin.

Ja niinhän minä sitten petyinkin. Kaksi kertaa. Sain keskenmenot keväällä 2011 ja 2012. Keväällä 2011 kuvittelin kaiken olevan sattumaa ja huonoa tuuria. Ensimmäinen keskenmenoni oli ns. keskeytynyt keskenmeno, joka selvisi vasta ensimmäisessä ultrassa. Alkio oli kuollut jo viikkoja aikaisemmin. Toisen raskauden kohdalla ainoa toiveeni oli, että jos se menisi kesken se menisi kesken niin, että tajuaisin sen itse. Tämä ainoa pieni toive jäi toteutumatta kun toinen keskenmeno oli identtinen ensimmäisen kanssa.

Keskenmenossa ei menetä alkiota tai lasta. Keskenmenossa menettää koko loppuelämän. Minä menetin loppuelämäni kaksi kertaa.

Imettäjät, TV2 ma klo 21.00

Tosi-tv-sarja imettämisestä! Voiko tämä olla totta? Ensimmäinen jakso on pakko katsoa silkasta uteliaisuudesta. Eikä se ollutkaan huono, varsin viihdyttävä!

Neuvolan perhevalmennus alkoi napakalla imetysvalistuksella. Vai pitäisikö sanoa imetyspropagandalla. Luulin imettämisen olevan vauvan ruokkimista mutta perhevalmennuksen jälkeen tajusin, että se on taas yksi elämää suurempi kysymys äitiydessä.

Jos et syystä tai toisesta imetä, olet jälleen pilannut viattoman ihmistaimen mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaiseksi. Korvikevauvat saavat allergian, korvakierteen, vasenkätisyyden ja synkän oppimiskykyennusteen vain muutamia imettämättä jättämisen haittoja mainitakseni.

Imetyspropagandan jälkeen suurin loppuraskauteen, synnytykseen ja lapsen hoitoon liittyvä huoleni olikin se, etten pysty imettämään. Stressasin tuota itseasiassa niin paljon, että uskon sen hidastaneen maidonnousuani ja saattaneen imetyksen onnistumisen vaakalaudalle.

Imettäjät-sarjan mukaan imettäminen aiheuttaa kiivasta keskustelua ja kiistoja. Miksiköhän? Haluaisin olla ihminen joka viis veisaa kuka imettää ja ketä tai ei imetä. Kuitenkin neuvolan propaganda taisi löytää minusta otollisen maaperän. Olen erittäin kiinnostunut imettämisestä ja etenkin imettämättä jättämisestä. Mielestäni imetys ikään kuin kuuluu vauvapakettiin. Vauvat syö tissiä piste. Kaiken lisäksi se on edullista, ekologista ja toivottavasti myös juuri niin terveellistä kuin väitetään.

Tänään kotona!

En ymmärrä sisustuslehtiä enkä sisustusblogeja. Ei kenenkään kodissa voi näyttää sisustuslehdeltä. Tai yhden tarinan kuulin, että olisi näyttänyt, mutta kertoja epäili tilanteen autenttisuutta.

Viihdyn kotona erityisen hyvin jos täällä on imuroitu viikon sisällä edes kerran. Roskat on pakko viedä nykyään päivittäin, siitä pitää meillä huolta vaipparoskis. Se haju! Muuten tavarat voi lojua melko vapaasti, kunhan jonkinlainen perusjärjestys on olemassa. Myös iltaisin ruutiineihini kuuluu siivota Nappulan lelut ja raivata koti ihmisasumuksen näköiseksi päivän leikkien ja puuhien jälkeen. Kun illalla siivoaa ei aamulla vituta ihan niin paljon.

Olemme muuttaneet muutama kuukausi sitten uuteen kotiin. Nappulan huone on edelleen vähän vaiheessa (kuten kaikki muukin kotonamme). Pieni huone olisi kiva pitää sellaisena, että siellä mahtuisi leikkimään vaikkapa muutaman kaverinkin kanssa ilman että päät kolisevat koko ajan yhteen. Olisi ihanaa hankkia Nappulalle minihella, pikku remonttireiskojen ruuvipenkki, jättityynyjä, oma pieni pöytä ja tuolit yms. Ongelmana on tilan puute. Jo nyt erinäiset lelut ja lelulaatikot täyttävät joka nurkan.

Nappulan huonetta suunnitellessani olen hakenut inspiraatiota sisustus- ja perhelehdistä. Kolmekymmenta kolme tapaa sisustaa lastenhuone! huutaa yksi lehti. Toisessa lehdessä neuvottiin miten sisustaa kaunis, tyylikäs ja toimiva lastenhuone. Yhteistä näissä kaikissa jutuissa on se, että niillä lapsiraukoilla, jotka näissä lastenhuoneissa asuvat on vain kaksi lelua. Ja nekin kaksi lelua on suoraan jostain antiikkikaupan hyllyltä.

Olkkari ei ole ihan parhaassa terässä.



Tältä meillä näyttää kun on siistiä.
 

Puhuuks joku äitii?

Ensimmäinen äidillinen kosketus hiekkalaatikon reunaan tapahtui heti keväällä 2013, kun Nappula oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Nappula tapitti silmät tiukasti kierossa kuinka isommat lapset leikkivät hiekkaleikkejään ja minä otin varovaisia askelia äitien yhteisölliseksi luulemaani maailmaan.

Kuvittelin, että pystyn tuntemaan jonkin maagisen yhteyden toisten äitien kanssa. Että meitä yhdistäisi tämä suuri äitiyden kokemus ja olisimme kuin yhtä suurta perhettä. Kuin lauma sielujen sisaruksia yhteisellä asialla. Pian huomasin, että valtaosaa äideistä ja minua ei yhdistä kerrassaan mikään!

Hiekkalaatikon reunalla päivystivät supermamat, monisynnyttäjät ja tehoäidit, jotka nuorimmaista imettäessään pyöräyttivät muille lapsille makaronilaatikon uuniin ja pitivät samalla kynttiläkutsut. Monisynnyttäjät kyselivät minulta poloiselta aloittelijalta kaikenlaista, varmasti vilpittömin mielin ja hyvää hyvyyttään. Minusta se tuntui enemmänkin kuulustelulta ja minua jännitti osaanko vastata oikein. Pääsisinkö piireihin?

Yksi superäiti oli aloittanut syöttämään vauvalleen velliä jo kolmen kuukauden iässä ja näin järjestänyt itselleen takuuvarmat yöunet piltin nukkuessa 12 tunnin pätkiä. Nappula söi koko ajan päivällä ja vielä tiheämmin yöllä. Monisynnyttäjät lohduttelivat, että kyllä ne rytmit sieltä löytyy sitten kun siirrytään kiinteisiin. Mihin ihmeen kiinteisiin? Kiinteisiin kakkoihinko? Kiinteisiin ruokailuaikoihin, kiinteisiin nukkumisaikoihin? Olin pihalla mutta nyökyttelin. Nämä ovat niitä asioita, jotka vain äidit voivat tietää.

Seuraavaksi minua kuulusteltiin synnyttämisestä. Vertailimme synnytyskokemuksiamme ja palkinto oli ilmeisesti luvassa sille, jonka tuskat olivat olleet suurimmat. Omalla vuorollani päätin hieman liioitella; kauheaa oli, vuosin kuiviin, huusin kuin eläin, mies huusi, kätilö veti ilokaasua kaksin käsin ja huusi, synnytys kesti päiviä. Monisynnyttäjät kysyivät monennenko asteen repeämän sain? No ainakin varmaan jonkin sadan asteen halkeman! Millähän tuska-asteikolla tuotakin mitataan?

Sain menenlaista neuvoa ja vinkkiä. Ensimmäinen hiekkalaatikkokokemus oli kaikesta huolimatta hyödyllinen. He kertoivat mm. että sinkkipasta on todella hyvää. Itse pidän avocadopastasta. Kuitenkin tuolloin, ja useasti tuon jälkeen, olen ollut vahvasti pihalla äitien jutuista. Olen odottanut että äidinvaistoni saavuttaisivat sen lakipisteen, että ymmärrän äitien jutut. Tämä lakipiste on edelleen saavuttamatta, vaikka Nappula lähentelee jo kahta vuotta. Äidin puhumisen herkkyyskausi meni kohdallani kai ohi. Joskus tuntuu että tarvitsisin tulkin avukseni; Puhuuks joku äitii?

Nappularumbaa!

Minusta tuli itä-helsinkiläinen kotiäiti. Se ei tapahtunut yllättäen eikä sattumalta. Vahingotkin sattuvat valitettavasti muille kuin minulle. Minulle äidiksi tuleminen oli vuosien prosessi, eikä se ollut mikään helppo juttu. Nyt elän kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, vaikka se ei aina ihan siltä tunnukaan.

Pieni herra Nappula on kolmas raskauteni ja ainoa lapseni. Luulen olevani nainen jolla on keskenmenotaipumus, vaikka mitään virallista diagnoosia minulla ei laktoosi-intoleranssin lisäksi ole. Keskenmenoista ja moninaisista kärsimyksistä huolimatta minulla on kuitenkin ihana pieni poika.

Nappula syntyi maaliskuussa 2013. Synnyttäminen on kamalaa, mutta sen lopputulos oli mahtava. Nappula on ollut aivan ensihetkistään lähtien pieni, pullea, päättäväinen ja iloinen poika. Nappula on myös käsittämättömän vilkas. Katselen kadehtien lapsia, jotka istuvat tyytyväisinä vanhempiensa sylissä. Kyllä Nappulakin viihtyy sylissäni jos heittelen häntä ilmaan tai varsahypin. Katselen myös kadehtien lapsia, jotka istuvat tyytyväisinä rattaissa. Nappulakin suostuu istumaan rattaissa jos juoksen moottoritien laitaa ruuhka-aikana. Nappula rakastaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minä en.

Aikoinani minulla oli opettaja, joka myöhästyi systemaattisesti aamutunneilta ja syytti siitä pieniä lapsiaan. Hän kertoi, että lapsiperheen aamurumba aiheutti hänen myöhästymiset. Itse en siedä myöhästelyä ja kritisoin, että rumban voisi vaihtaa johonkin vähän vauhdikkaampaan tanssilajiin. Kenties aamutoimet hoituisi ripeämmin quick-stepin tahdissa! Nyt kompuroin omassa nokkeluudessani; ei sen väliä missä tahtilajissa Nappula rokkaa, minun aamut ovat tahmeaa rumbaa. En ole tokeentunut vauva-ajan kroonisesta väsymyksestä ja aamut ovat erityisen vaikeita. Tarvitsen heräämiseen puoli tuntia aikaa ja puolitoista litraa pepsi maxia. Nappularumbaa!