Puhuuks joku äitii?

Ensimmäinen äidillinen kosketus hiekkalaatikon reunaan tapahtui heti keväällä 2013, kun Nappula oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Nappula tapitti silmät tiukasti kierossa kuinka isommat lapset leikkivät hiekkaleikkejään ja minä otin varovaisia askelia äitien yhteisölliseksi luulemaani maailmaan.

Kuvittelin, että pystyn tuntemaan jonkin maagisen yhteyden toisten äitien kanssa. Että meitä yhdistäisi tämä suuri äitiyden kokemus ja olisimme kuin yhtä suurta perhettä. Kuin lauma sielujen sisaruksia yhteisellä asialla. Pian huomasin, että valtaosaa äideistä ja minua ei yhdistä kerrassaan mikään!

Hiekkalaatikon reunalla päivystivät supermamat, monisynnyttäjät ja tehoäidit, jotka nuorimmaista imettäessään pyöräyttivät muille lapsille makaronilaatikon uuniin ja pitivät samalla kynttiläkutsut. Monisynnyttäjät kyselivät minulta poloiselta aloittelijalta kaikenlaista, varmasti vilpittömin mielin ja hyvää hyvyyttään. Minusta se tuntui enemmänkin kuulustelulta ja minua jännitti osaanko vastata oikein. Pääsisinkö piireihin?

Yksi superäiti oli aloittanut syöttämään vauvalleen velliä jo kolmen kuukauden iässä ja näin järjestänyt itselleen takuuvarmat yöunet piltin nukkuessa 12 tunnin pätkiä. Nappula söi koko ajan päivällä ja vielä tiheämmin yöllä. Monisynnyttäjät lohduttelivat, että kyllä ne rytmit sieltä löytyy sitten kun siirrytään kiinteisiin. Mihin ihmeen kiinteisiin? Kiinteisiin kakkoihinko? Kiinteisiin ruokailuaikoihin, kiinteisiin nukkumisaikoihin? Olin pihalla mutta nyökyttelin. Nämä ovat niitä asioita, jotka vain äidit voivat tietää.

Seuraavaksi minua kuulusteltiin synnyttämisestä. Vertailimme synnytyskokemuksiamme ja palkinto oli ilmeisesti luvassa sille, jonka tuskat olivat olleet suurimmat. Omalla vuorollani päätin hieman liioitella; kauheaa oli, vuosin kuiviin, huusin kuin eläin, mies huusi, kätilö veti ilokaasua kaksin käsin ja huusi, synnytys kesti päiviä. Monisynnyttäjät kysyivät monennenko asteen repeämän sain? No ainakin varmaan jonkin sadan asteen halkeman! Millähän tuska-asteikolla tuotakin mitataan?

Sain menenlaista neuvoa ja vinkkiä. Ensimmäinen hiekkalaatikkokokemus oli kaikesta huolimatta hyödyllinen. He kertoivat mm. että sinkkipasta on todella hyvää. Itse pidän avocadopastasta. Kuitenkin tuolloin, ja useasti tuon jälkeen, olen ollut vahvasti pihalla äitien jutuista. Olen odottanut että äidinvaistoni saavuttaisivat sen lakipisteen, että ymmärrän äitien jutut. Tämä lakipiste on edelleen saavuttamatta, vaikka Nappula lähentelee jo kahta vuotta. Äidin puhumisen herkkyyskausi meni kohdallani kai ohi. Joskus tuntuu että tarvitsisin tulkin avukseni; Puhuuks joku äitii?